Pääsiäismunien Via Dolorosa

On jälleen koittanut pitkä perjantai ja pääsiäisen vietto on alkanut. Tänä vuonna pääsiäinen, joulun tavoin, on saanut ajatukset koko materiaalisen hömpötyksen taakse. Pääsiäisen vieton perimmäinen syy on  kristittyjen halu muistella Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja ylösnousemusta. Juutalainen pääsiäinen taas on juhla, jota vietetään Egyptin orjuuden päättymisen muistoksi. Tutkittuani (Wikipediasta) pääsiäisnoitien alkuperää luin minulle aivan uuden ja yllättävän tiedon: "Historiallisesti pääsiäisnoidat eli trullit ovat erityisesti kotieläimiä kohtaan pahantahtoisiksi uskottuja olentoja tai näitä esittäviä ihmisiä. -- Uskottiin, että kotieläimet ovat pitkäperjantain ja lankalauantain illan aikana alttiina pahalle. Toisaalta tuolloin harjoitettiin nimenomaan tätä uskomusta vahvistavia menoja, kuten esimerkiksi leikattiin eläimistä karvoja ja nahanpaloja." Kuulostaa julmalta. Harva menisi enää leikkaamaan kotieläimestään nahanpaloja. Silti todellisuus on tänä päivänä tuota kaikkea paljon karumpi. Ja vanha uskomus todella pitää paikkansa; kotieläimet ovat pääsiäisenä alttiina pahalle. Pahaa tekeviä trulleja on tasaisesti koko yhteiskuntamme täynnä.

Mikä tuosta kevään juhlasta tekee sitten niin ikävän? Minulle suurimmat surun aiheuttavat munien massatuotanto ja karitsojen (lue: lammaslapsien) elämän päättäminen aivan liian aikaisin. Perinteiset ruoat pitävät pintansa, vaikka tuotanto ei ole 6o-luvun tuotantomuotoa enää nähnytkään. Katselin eilen surullisena pääsiäiskorttivalikoimaa kaupan hyllyllä. Suurimmassa osassa iloinen tipu juoksenteli keväisellä niityllä muiden tipujen kanssa kanaemon vahtiessa leikkejä kortin reunassa. Jälleen kerran kaikki, ennenkaikkea lapset, ovat alttiina tuolle korttien yliampuvalle idyllille. Harrastajakanaloissa voin kuvitella näkeväni jokseenkin samankaltaisen kuvan, mitä korteissa. Kuitenkin tuollaisen romantiikan viljeleminen ja sen tekeminen vallitsevaksi ikään kuin totuudeksi on ilkeää mielten maalaamista. Meidän marketista ostamamme munat eivät liity tuohon maalaismaisemaan millään tavalla. Ei edes luomuna tuotetut!

Edelleen, mikä munantuotannosta tekee julmaa ja erilaista kuin korteissa? Ensinnäkin munantuotannossa kanaemo ei  ikinä pääse hautomaan muniaan, vaikka se on yksi voimakkaimmista kanan luonnollisen käyttäytymisen tarpeista. Me otamme munat, joita kanat munivat, maalamme kuoret ja käytämme sisällön ruokiimme. Tiedämme toki kaikki, että kanat ovat aluksi tipuja, jotka kuoriutuvat munista. Niin myös meidän pääsiäismunatehtaamme. Suomeen tuodaan ulkomailta munijakanojemme isovanhemmat. Niiden jälkeläiset hedelmöitetään ja siirretään siitoshalleihin, joissa kanat munivat hedelmöitettyjä munia. Munat taas siirretään hautomoihin, joissa tiput kuoriutuvat vajaan kolmen viikon päästä laatikoihin. Missään vaiheessa kana ei kohtaa munaa sen ulostulon jälkeen. Hautomon työntekijät siirtävät laatikoista meidän pääsiäiskorttejemme kaltaiset pienet höyhenpallerot liukuhihnalle, jossa työntekijät erottelevat kanan- ja kukonpojat toisistaan. Kukkopojat ovat munantuotannon kannalta turhakkeita, joten ne heitetään takaisin liukuhihnalle. Liukuhihnan päässä odottaa pienen höyhenpalleron viimeinen hengenveto. Kukkotipu tapetaan hiilidioksidilla, eikä kuolema ole nopea poisnukkuminen. Vastakuoriutunut linnunpoikanen sietää hiilidioksidia paremmin,joten taintumiseen ja kuolemaan kuluu pidempi aika kuin aikuisilla linnuilla. Osa tipuista heitetään elävänä suoraan silppuriin, joka todellisuudessa on nopeampi kuolema kuin hiilidioksidilla tainnutus, vaikka kuulostaakin ehkä meidän korvaamme karummalta. Kukkotipujen, sairaiden ja kuoriutumattomien munien matka päättyy siis ennen kuin ehti varsinaisesti alkaakaan. Kananpoikaset sen sijaan rokotetaan, laitetaan ahtaisiin laatikoihin ja matkalle kohti nuorikkokasvattamoita. Nuorikkokasvattamoissa linnut viettävät seuraavat 14–16 viikkoa, jonka jälkeen ne siirretään kanaloihin. Jokainen kana käy siis tämän kaiken lävitse, siirtyisi se sitten myöhemmin luomu- tai virikehäkkitilalle munimaan.

Kananpojalla ei syntyessään käynyt tuuri, kun vältti kuoleman kertaalleen. Suurin osa kanoista päätyy tiloille, joissa heillä on 600cm2 käytettävää tilaa koko kanan elämän ajan. Kun noin puolitoista vuotta on kulunut, kana ei jaksa enää tehokkaasti munia, ja on aika päättää kanojen päivät hiilidioksidilla. Matkan varrella moni on kuitenkin jo kuollut. Kanat on jalostettu tuottamaan munia niin paljon, että kananmunankuoren rakennusaineeksi kuluu suuria määriä kalsiumia kanan elimistöstä. Tästä seuraa ongelmia lintujen jaloissa ja rakenteissa. Toinen yleinen ongelma tiloilla on toisten kanayksilöiden nokkiminen ja haavoittuneiden syöminen. Kanalla on tarve munia piilossa. Tätä tarvetta ei tuotannossa oteta huomioon. Kananmunan tullessa ulos, työntyy osa kanan munanjohtimesta hetkellisesti ulos. Tuo lihamaisen näköinen kohta kanassa saa muut kanat nokkimaan perän aluetta, luullen sitä ruoaksi. Ahtaat tilat aiheuttavat aktiiviselle kanalle tekemisenpuutetta, josta syntyy häiriökäyttäytymistä. Munijakanojen ruhoja emme toki edes hyödynnä omaan ruokaamme, koska se on liian sitkeää ja kuivaa.

Kaikki tämä kärsimys, jotta me saisimme munia. Munia, joita emme tarvitse; emme pääsiäisen maalausperinteeseen, emmekä aamupalaksi tai kakkuihimme. Pääsiäisenä puhutaan paljon kärsimyksestä. Ja suurta kärsimystä pääsiäinen onkin, jos uskallamme katsoa värjäämiemme kananmunien historiaan. Kärsimysten tietä (Via Dolorosaa) kulkevat siellä pienemmän koivet yhä uudestaan päivästä toiseen. Haluammeko todella olla kotieläimille niitä pahaa tuottavia trulleja ja mahdollistaa tuon tuskan, vain jotta saisimme heidän munansa? Vai voisimmeko valita toisin ja toivoa, että voisimme Juutalaisen pääsiäisen tavoin juhlia tulevaisuudessa myös todellisen orjuuden päättymistä?